Elikkä juu, sain tossa joku vajaa kuukausi sitten, (eli varmaankin aika tuon viime postauksen aikoihin) tietää että mulla on positiivinen joku mononukleoosi.. Eli siis niin hurjan vakavalta kun se kuulostaakin, se on vaan normi pusutauti, mutta tottakai siinä mää ja vähän mammakin kerettii säikähtää kun nousi nuo kaiken maailman maksa-arvot sun muut, mutta nyt ei sitten ois enää kun vajaa viikko liikuntakieltoa jäljellä, ja niin ikävästi kun tässä nyt sitte kävikin, niin en kerenny futista enään pelata tytsyjenkaa ku satuin sairastuun just päällekkäin viimesen pelin kanssa.. Jäi kyllä harmittaan ihan tosissaan. Tuntuu etten vieläkään oo oikeen osannu käsittää sitä, ettei me enää oikeesti tulla pelaamaan ainakaan tolla samalla kokoonpanolla ikinä. Samaan aikaa se ajatus on tosi siisti, et pelattiin lähemmäs kymmenen vuotta yhessä, kasvettiin ja naurettiin siinä samalla yhessä ihan hirveesti. Ja toisaalta kun ees aattelen kaikkia niitä ihania pelireissuja tytsyjenkaa, nii tulee pakostaki itku. Ja jos joku teistä joukkuelaisista sattuu lukaseen tätä, niin oikeesti haluun sanoo et te ootte ihan huipputyyppejä, ja ilman teitä jokasta en ois ees kasvanu sellaseks ku nyt oon, ja tuskin ois kukaan teistäkään. Tuntuu ihan kamalalta ettei tulla enää koskaan näkeen toisiamme samanlaisissa merkeissä ja tunnelmissa. Ei koskaan. Kaikki ne tunnelmat pelin jälkeen kun istuttiin kopissa, kaikki ne banaanivitsit, unohtuneet suojat ja nappulat, väärät pelipaidat, kuumat treenipäivät, kaatosateet, maalituuletukset, ja -itkut. Nekin on mennyt, kaikki. En kuitenkaan koskaan aio unohtaa teitä, ja kyllä tässä jonkin aikaa nyt meneekin että tottuu oleen näkemättä teitä melkeen joka päivä. Rakastan teitä ihan hirveesti, ootte ihania tyttöjä! Halaillaan ku tavataan:-)
